Annankatu hukkuu tasaisen varmasti valkeaan taivaan lahjaan. Tuprun lomasta erottaa samentuneen lasi-ikkunan, jossa luvataan kahvia, lounasta – aamiaistakin. Täältä on muistoja menneiltä ajoilta. Silloin lounasajan huuma oli jo muisto vain, ja pälyilemäni keittosammion pohjallinen sisälsi taskumaisen lämmintä apetta. Ystävällisesti kulhollinen järjestyi ilman kuluja Arska -lupauksen vastapalkaksi – tehän tiedätte, ”tulen seläksi”.
Ja se suuri päivä oli tullakseen. Ovi auki yks kaks ja tropiikin kosteat huurut olalle. Operaatio lumisota taittui absurdistanilaiseksi höyrysaunaksi matkalla tiskille. Seikkailu jatkuu: päivän tarjouksena parsakeittoa. Mikä maa, mikä vuodenaika? Pitopöydällä levittyy lounasreleiden ja rensselien kirjo. Salaattia. Levitettä. Lämmintä kiinteää. Leipääkin, tuoreena. Keitto kulhoon ja leipäset messiin. Nurkkapöydässä koko valtakunnan kauneus lepää silmien alla. Ajan- ja paikantajun palautumiseksi ei armoa anneta; audiaalinen tila pursuilee Abbasta Sinatraan. Visuaalinen haukansilmä, kas, poimii lasihelmiset lamppuset, bambukoristeet ja Intiasta muistuttavan isäntäväen vaaleanpunainen jogurttijuoman parissa. Olen missään ja kaikkialla. Tai ehkä en ole matkustanut tarpeeksi. Myös sisäinen rööperihipsterini uinuu vielä alteregon sävyisillä vesillä. Aspáragos sulaa suussa ja mielessä osaksi kosteaa tunnelmaa. On luontevaa, että ympärillä toista kotimaista on tarjolla korvien käsiteltäviksi. Paikka ei taivu käden käänteessä keveästi kartoitettavaksi. Nautiskelen, sielu etsii itseään. Viuh viuh, kas ovi käy, minua ei enää näy.
Enjoy it
Annankatu 15
Helsinki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti